Puistoturistin paheet

Mennyt talvi onnistui jotenkin olemaan mielentila, josta on ollut työlästä päästä eroon. Kevään lapselle pitkä ja harvinaisen kylmä ajanjakso ei tee hyvää. Talvet ovatkin minulle aina vähän sellaista selviytymistä.

Vähitellen on lisääntynyt valo kuitenkin taas tehnyt tehtävänsä. Samalla sitä on kai ajan kuluessa vähän tullut kotiuduttuakin tänne etelään. Ihan vahingossa.

Herätessäni tänään aurinkoiseen vapaapäivään, päätin hypätä Puntooni ja lähteä tutkailemaan korsolaista kevättä. Joka päivä työmatkallani olen ajanut paikallisen puiston ohi, mutta tänä lämpimänä helatorstaina vihdoin päätin heittää italialaiskaunottareni parkkiin ja tallustella sinne ihan konkreettisesti. Ja tämän kokemuksen myötä voin sanoa kotiutumisen taas ottaneen melkoisen askeleen eteenpäin. Korson Ankkapuisto on oikeasti lähes yhtä kaunis kuin kotoinen Kirjurinluoto. Aivan ihana.

Joogamattoni sai toimittaa makuualustan virkaa kun leiriydyin onnessani hiirenkorvia kiireellä kasvattavan koivun juurelle. Virikkeiksi tälle kevätretkelleni olin varannut Sofi Oksasen Stalinin lehmät -kirjan ja tupakkaa. En polta, mutta joskus siitä huolimatta poltan. Ja juuri tänään, auringon häikäistessä tätä puistoturistia, se maistui naurettavan hyvältä. Sekä elämä että vihreä Kent.

Euforisen puistoparituntisen jälkeen tunsin hyvinkin luterilaista syyllisyydentunnetta. Muut lenkkeilivät ohitseni ponnarit kireällä ja vesipullot kourassaan. Minä istuin tupakka-aski taskussa ja pokkari sylissä mykkyrässä puun juurella. Olin kevään lapsi -ja luopio. Ruskettunut luopio vielä kaiken lisäksi, se vasta onkin epäterveellistä!

Siltä istumalta sisuunnuin. Posket punoittaen rullasin joogamattoni vikkelästi kasaan ja päätin kävellä puiston ympäri kuten kunnon ihmiset. Puuskuttaessani mäkiä ylös ja alas rauhoittelin omatuntoani sillä tosiasialla, että nautin hedelmäsmoothieta ennen retkelle lähtöäni. Minun on siis pakko olla hyvä ihminen.